Rikkeiden paljastaminen lisää hallinnon avoimuutta
Ari SalminenUlkoasiainministeriössä otettiin kesäkuun alussa käyttöön sähköinen ilmoitusjärjestelmä, niin sanottu korruptionappi, jonka avulla kuka tahansa voi raportoida, jos epäilee, että kehitysyhteistyövarojen käytössä on epäselvyyksiä tai väärinkäytöksiä. Ilmoituksen voi tehdä nimettömänä.
Ilmiannon tekijän ja sen kohteena olevan organisaation kannalta on tärkeää, että ilmoitukset käsitellään hyvän hallintotavan mukaisesti ja ministeriö ryhtyy tarvittaessa toimiin asian korjaamiseksi.
Järjestelmä on harvinainen Suomessa. Joitakin vastaavia sovelluksia on kuitenkin käytössä. Valtiontalouden tarkastusvirastolla, Kilpailu- ja kuluttajavirastolla sekä poliisilla ja tullilla on omansa. Myös jotkin suomalaiset yritykset ovat ottaneet käyttöön järjestelmiä, jotka mahdollistavat raportoinnin yrityksen toimintaperiaatteiden vastaisesta menettelystä.
Kysymys on niin sanotusta whistleblowing-järjestelmästä (pilliin puhaltaminen). Sen tarkoitus on paljastaa rikkeitä, organisaation tarkoituksen vastaista toimintaa ja laittomuuksia. Valtionhallinnossa ja kunnissa rikkeiden paljastaja puolustaa usein julkisen edun toteutumista. Rikkeistä raportointi vahvistaa julkisen hallinnon avoimuutta.
Tutkijat ovat keskustelleet aiheesta laajasti. Monissa maissa on kehittyneitä järjestelmiä ja ilmiantajan asemaa koskevia lakeja. Suomessa asiasta ei ole säädetty erityistä lakia, ja käytännöt tulevat täällä muutenkin jäljessä.
Suomi poikkeaa tässä esimerkiksi muista Pohjoismaista. Transparency Internationalin vuonna 2013 julkistamassa selvityksessä Suomi sijoittuu EU-maiden vertailussa kahdeksan maan ryhmään, jossa on niukasti tai ei lainkaan lainsäädäntöä rikkeiden paljastamisesta.
Yksi keskeinen kysymys alan tutkimuksessa on se, valitaanko raportointiin sisäinen vai ulkoinen kanava. Sisäisiin kanaviin kuuluvat muun muassa suojattu puhelin- tai sähköpostiyhteys, etiikka-asiamies, tilintarkastusyksikkö ja organisaation johto. Ulkoisia kanavia ovat ulkoiset vihjelinjat, oikeusviranomaiset, kansalaisjärjestöt ja media.
Rikkeiden paljastaminen yhdistetään yleensä ulkoiseen raportointiin. Organisaatiot suosivat silti sisäisiä kanavia. Niiden avulla ne pystyvät nopeammin käynnistämään tarvittavat uudistukset sekä kontrolloimaan riskejä ja julkisuutta.
Hyvin toimiva sisäinen järjestelmä vähentää ulkoisen raportoinnin tarvetta. Mikäli sisäinen raportointi ei pysty takaamaan ilmiantajan anonymiteettiä tai sisäisiä kanavia ei ole käytössä, median rooli korostuu. Esimerkiksi tietovuotajien Bradley Manningin ja Edward Snowdenin paljastuksissa riippumaton media on ollut avainasemassa.
Tutkimukset osoittavat, että vallitseva hallintokulttuuri vaikuttaa raportointitavan valintaan. On syytä olettaa, että Suomessa valitaan sisäisiä kanavia, jos kehitystyö alkaa valtionhallinnossa ja kunnissa. Täällä ei tehdä paljastuksia hinnalla millä hyvänsä, vaan tapana on edetä varovasti ja etsiä nykyisiin rakenteisiin sopivia toimintamalleja.
Tutkimuksessa on nostettu esille myös ilmiantajan asema ja suojelu. Ilmiantajan aseman sääntely koskee muun muassa sitä, mille taholle raportoidaan, mitä kanavia käytetään ja millaisia ohjeita ja turvatoimia rikkeiden paljastajaan sovelletaan.
Rikkeen paljastaja tarvitsee erityistä suojelua, sillä hän altistuu vasta- ja kostotoimille. Myös organisaatiot ja niiden johto tarvitsevat suojelua, koska palkkion toivossa tai vahingoittamistarkoituksessa tehdyt perättömät paljastukset horjuttavat yrityksen tai viraston mainetta ja uskottavuutta.
Rikkeiden paljastaminen ei Suomessakaan ole vain korruption torjuntaa. On aiheellista arvioida, voisiko esimerkiksi suurten kuntien hyvinvointipalvelujen henkilöstö nykyistä enemmän raportoida sellaisista julkisen sektorin leikkauksista, jotka heikentävät merkittävästi hyvän palvelun edellytyksiä.
Tällainen henkilöstön raportointi pitäisi kuitenkin rajata joihinkin hallinnon käytännön kysymyksiin, kuten voimavarojen kohdentamisen epätarkoituksenmukaisuuteen ja johtamistyön puutteisiin.
Ari Salminen
Kirjoittaja on Vaasan yliopiston julkisjohtamisen professori ja etiikan tutkimusryhmän johtaja.
